3.9.2015

Monikulttuurisuus palkitsee lopulta

Kesäkuussa matkustin viideksi päiväksi l20-vuotisluokkakokoukseen. Kaksi vuosikymmentä on todella pitkä aika, mutta samalla se on todella lyhyt. Kun näin vanhat luokkatoverini uudestaan, huomasin ilokseni että monen kanssa juttu jatkui siitä mihin se 20 vuotta sitten jäi. Parasta oli, että vaikka me olemme hajaantuneet ympäri maailmaa, Wien yhdistää meitä aina ja hyvien ystävien kanssa ei ole kieli- tai kulttuurimuureja.

Wien?
Kielimuurit?
Kulttuurimuurit?
Niin, luokkakokous oli Wienissä. Asuimme lapsuudenperheeni kanssa isäni työn takia ulkomailla useita vuosia kun on lapsi ja teini-ikäinen ja kävin kansainvälisiä kouluja. Wienin-vuodet olivat näistä ehkä minulle tärkeimmät, sillä ne osuivat kehityksen kannalta olennaisiin ikävuosiin. Ennen kaikkea, minulla on noista vuosista hyvät muistot sillä juuri tuohon aikaan aloin kypsyä ja kasvaa siksi ihmiseksi, joka olen nyt.

Asuin kaksi vuotta kaupungissa, jonka rajojen sisäpuolella viljellään viiniä. Ajatelkaa, miten hienoa!

Sen lisäksi että muistelimme hyväntahtoisesti naureskellen menneitä teinidraamakuvioita (jotka olivat silloin 20 vuotta sitten Maailman Tärkeimpiä Asioita, tietenkin), puhuimme luokkatovereitteni kanssa paljon siitä, miten kansainvälisessä koulussa oleminen on vaikuttanut meihin. Kaikilla kokemus oli yksinomaan positiivinen ja kaikilla oli ollut samanlaisia vaikeuksia sopeutua monokulttuurisempiin piireihin.

Yksi ikävimpiä yhteisiä kokemuksia oli se, miten inhottavan usein ihmiset tulkitsivat kertomukset omien ulkomaanvuosien kokemuksista leveilyksi ja snobbailuksi. Olimme kaikki kokeneet, että tietyissä piireissä on vain pidettävä suunsa kiinni kokemuksistaan. Koimme myös hyvin ahdistavana sen, kuinka vaikea monille on ymmärtää että on monta eri tapaa tehdä asioita oikein. Tämä on ehkä tärkein kansainvälisen koulun oppi, jonka minä olen sisäistänyt.

Entisen historianopettajani huumoria, jota lämmöllä muistelen.
Puhuimme myös suhtautumisestamme tämän hetken poliittisiin kysymyksiin, maahanmuuttoon ja rasismiin. Amerikkalainen luokkatoverini sanoi hyvin, että vuodet kansainvälisessä koulussa opettivat hänet suhtautumaan erilaisuuteen ja kulttuurieroihin uteliaisuudella ja kuuntelemalla. Hän ei voi käsittää sitä, millaista keskustelu rasismin ympärillä hänen kotimaassaan on. Ihmiselle, joka haluaa ensin kuunnella ja keskustella toisten kanssa kulttuurieroista, on hyvin vaikeaa ymmärtää ilmapiiriä jossa tietyn sosiaalisen ryhmän edustajat asettavat itsensä muiden yläpuolelle, kertovat toisille millaisia nämä ovat ja miten heidän tulisi näin ollen elää elämäänsä.

Itselleni tämä luokkakokous avasi monessa mielessä silmiä myös omaan itseeni. Ymmärrän nyt entistä enemmän, kuka olen ja miksi olen tietyissä tilanteissa ollut niin selittämättömällä tavalla ahdistunut. Vaikka Suomi on minulle aina ja ikuisesti kotimaa, suomen kieli minulle korvaamattoman rakas äidinkieli ja suomalainen kulttuuri se kaikista rakkain, niin tajuan nyt myös sen miten ulkomaan-vuodet ovat kehittäneet perspektiiviäni elämään. Monet "tyypillisen suomalaisiksi" mielletyt tavat ja perinteet ovat minulle täysin vieraita ja outoja, enkä koe niitä ollenkaan omakseni. En silti koe, että tämä tekisi minusta jotenkin vähemmän suomalaisen tai "puoliksi keski-eurooppalaisen", kuten eräs entinen kollegani minulle kerran niin kauniisti sanoi.

En Wienissä asuessani koskaan käynyt Praterin kuuluisassa maailmanpyörässä. Nyt kävin.
Minulle kansainvälisyys ei merkitse sitä, että tukahdutetaan oma identiteetti jonkin hienommaksi ja paremmaksi koetun edellä ja häivytetään kaikki omat erityispiirteet häpeän tai sisäistetyn alistuneisuuden kautta. Omasta kulttuurista ja omasta identiteetistä, niin kansallisesta kuin muustakin, saa ja pitääkin olla ylpeä. Meille pienten kansojen ja kieliryhmien edustajille niin ominainen huono itsetunto joutaa jo romukoppaan, en ole koskaan voinut sietää sitä!

Mutta kansallinen ylpeys ei merkitse sitä, että suljetaan niin oikeat kuin kuvainnollisetkin ovet ja uhotaan sisukkaasti barrikadeilla leijonapaita päällä ahdasmielisiä iskulauseita huudellen. Minulle terve kansallinen identiteetti on vahva pohja josta ponnistaen voi kohdata muista lähtökohdista olevia ihmisiä keskustelun ja vastavuoroisuuden hengessä. Jos oma kulttuurinen, kansallinen ja henkilökohtainen identiteetti on terveellä pohjalla, on ihminen valmis kohtaamaan muista lähtökohdista tulevia ihmisiä rakentavassa hengessä kadottamatta silti itseään. Silloin on myös valmis tarkastelemaan oman identiteettinsä ja kulttuurinsa erityispiirteitä kriittisin silmin ja ymmärtämään, että kaikki piirteet eivät välttämättä ole säilyttämisen arvoisia tai eivät ainakaan toimi kaikissa yhteyksissä.

Ei kansainvälisyydessä tai monikulttuurisuudessa ole mitään pelättävää, jos se hoidetaan keskustelevassa ja rakentavassa hengessä. Helppoa se ei ole ja se vaatii paljon työtä. Mutta lopputulos on aivan äärimmäisen palkitseva. Sen voin omasta kokemuksestani sanoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti