19.10.2014

Mikä saa kiusaamaan?

Taannoinen #kutsumua-kampanja on herättänyt minussa monia tunteita, ja nostanut monia sellaisia pintaan. Omiin kouluaikoihini ei kuulunut mitään hirvittäviä asioita kuten väkivaltaa, joten siinä mielessä koen olleeni onnekas. Minulla oli aina kavereita ja olen aina pitänyt itsekseni olemisesta, mikä on aina ollut minulle suunnaton vahvuuden lähde. Mutta sain kyllä oman osani sosiaalisesta eristämisestä, vähättelystä, haukuista ja kaikesta siitä epämääräisestä ja typerästä sosiaalisesta pelaamisesta, joka kuuluu niin monen lapsen elämään. Se kuuluu myös joidenkin aikuisten elämään mutta silloin minusta on kyse jonkinnäköisestä henkisestä jälkeenjääneisyydestä.

Lukiessani #kutsumua -postauksia jäin miettimään sitä samaa, mitä mietin aina kun kiusaaminen koulussa nousee julkiseksi puheenaiheeksi.

Missä ovat kiusaajat?

Muutama entinen kiusaaja on avannut suunsa ja kertonut teoistaan. Julkisuuden henkilöistä esimerkiksi Duudsonien Jukka Hildén sekä Arman Alizad ovat avoimesti kertoneet kiusanneensa ja häpeävänsä käytöstään nyt aikuisena todella paljon. Heille nostan hattua tästä. Positiivinen yllätys oli myös Karita Viitanen -nimisen nuoren naisen avautuminen Facebook-sivullaan. Hän kertoi, miten yhteydenotto entiseltä luokkatoverilta sai hänet tajuamaan, miten paljon hän oli käytöksellään kouluaikoina ihmisiä satuttanut. Hänen #kutsumua -kuvansa sanoo paljon ja hänen katumuksensa tuntuu aidolta ja vilpittömältä.

Mutta muuten kiusaajat ovat näissä keskusteluissa yleensä aina hiljaa. Miksi? Eivätkö he tajua tekojaan? Eivätkö he kehtaa katsoa itseään ja tekojaan silmiin? Vai eivätkö he vain välitä? Luulen, että vastaus on jonkinnäköinen yhdistelmä kaikkia edellä mainittuja.

Yksi iso osa kiusaamisesta on sen rakenteellisuus. Meitä ympäröidään jatkuvasti viesteillä joissa korostetaan tiettyjen ihmistyyppien paremmuutta tai huonommuutta suhteessa toisiin. Ruotsalainen Anna Odell puhui tästä kiusaamisen rakenteellisuudesta elokuvaansa Luokkajuhla liittyvissä haastatteluissa. Elokuvaa en ole vielä nähnyt, mutta haastattelut jäivät mieleen. Hän kertoi, miten kiusaaminen ajan myötä normalisoitui ja miten jotkut kiusaajat eivät aikuisenakaan nähneet käytöksessään mitään pahaa.

"Sehän nyt vaan oli niin, mitä sinä nyt vanhoja muistelet." 

Tuon lauseen eri muunnelmia minäkin olen muutamaan kertaan elämässäni kuullut. Muistan itse, miten joskus ala-asteella spekuloimme kavereitteni kanssa tulevaisuutta ja joku meistä mainitsi, että olisipa hassua jos aikuisina me olisimmekin niitä kauniita ja "suosittuja" ja luokan kauniit ja suositut olisivatkin ihan mitättömiä. Muistan, miten ajatus tuntui meistä utopistiselta, hassulta, vieraalta mutta silti toivoa antavalta. Meidät oli täysin ehdollistettu ajattelemaan että vallitseva asiantila, jossa luokan sosiaalinen hierarkia oli jähmeä ja kiveen hakattu, oli oikein. Meidät oli täysin aivopesty siihen ajatukseen, että vain tietynlaiset ihmiset voivat olla "suosittuja", vain tietynlaiset ihmiset kelpasivat kutsuttaviksi hitaita tanssimaan, vain tietynlaiset ihmiset saivat käyttää muotivaatteita ja vain tietynlaiset ihmiset kelpasivat suorittamaan kunujakoa koulun liikuntatunneilla.

Meistä oli myös normaalia hyljeksiä rinnakkaisluokan sosiaalisesti taitamatonta, kirjakieltä puhuvaa kömpelöä tyttöä ja ilmoittaa julkisesti kuinka noloa oli joutua hänen parikseen liikunnassa. Tai puhua selän takana pahaa niin ikään rinnakkaisluokan kauniista kympin tytöstä, joka tanssi balettia ja soitti viulua. Eihän hänellä mitään ongelmia ollut, häntä saikin vähän haukkua. Pari vuotta sitten luin eräästä naistenlehdestä henkilöhaastattelun jossa hän kertoi 13-vuotiaana alkaneesta alkoholismistaan, joka johtui juuri näistä lapsuusajan paineista. Se juttu pakotti minuakin katsomaan peiliin ja tajuamaan, etten minä tyhmä lapsi silloin pahaa puhuessani mistään mitään tiennyt. Mutta luulin tietäväni, sillä kukaan ympärilläni ei kyseenalaistanut niitä rakenteita, jotka johtivat näihin luuloihin.

Kun tällaisessa henkisessä ympäristössä kasvaneet ja hierarkian ylimmällä oksalla istuvat lapset alistavat alimmalla tasolla olevia, eivät he ajattele tekevänsä väärin. He vain toimivat vallitsevien normien mukaan. Jotkut onneksi kasvavat ihmisinä ja oppivat aikuisena kyseenalaistamaan käytöksensä ja katsomaan itseään peiliin. Kaikki valitettavasti eivät koe tällaista kehityskaarta vaan he jäävät ikuisesti siihen luuloon, että heillä on yhteiskunnan suoma oikeus kohdella toisia ihmisiä huonosti. Ja jotkut jäävät ikuisesti siihen uskoon että heitä saa kohdella huonosti.

Toinen osa kiusaamista on että moni kiusattu haluaa maksaa potut pottuina eikä siten näe omaa käytöstään myös kiusaamisena. Heille asetelman kääntäminen toisin päin on vain oikeutettua takaisinmaksua. Kun se tapahtuu kerran tai kaksi ja siihen liittyy aitoa oman oikeuden puolustamista niin näin onkin. Mutta kun se jatkuu pitempään voidaan jo puhua kiusaamisesta. Hävettää myöntää mutta olen syyllistynyt tähän itsekin. Piirsin lapsena esim. useamman pilakuvan koulumme "suosituista" joita sitten kavereiden kanssa näytimme heille ivanaurun säestämänä. Se ei varmastikaan tuntunut heistä kivalta mutta en minä sitä kiusaamiseksi mieltänyt. Oikeutetuksi kostoksi vain. Noloa ja typerää käytöstä se oli, hävettää koko asia. Jos joskus vielä näitä pilakuvien kohteita jossain tapaan, haluan pyytää heiltä anteeksi.

Elämä on tähän mennessä opettanut minulle että kuka vaan voi joutua kiusatuksi ja kuka vaan voi olla kiusaaja. Kyse ei ole niinkään ihmisistä itsestään vaan ympäröivistä tilanteista ja ennen kaikkea rakenteista. Rakenteet muuttuvat hitaasti, mutta me ihmisethän ne rakenteet muodostavat. Joten jos yksilöt muuttavat itseään, muuttuvat myös rakenteet. Se muutos on hidas, mutta se on mahdollinen.

Oletko itse ollut kiusaaja? Jos olit, niin miksi kiusasit? Osaatko nyt kyseenalaistaa tekosi ja tarkastella niitä kriittisesti?

Onko sinua kiusattu? Oletko kohdannut kiusaajasi ja kysynyt heiltä syitä heidän käytökseensä? Jos olet, mitä olet saanut vastaukseksi?